Cecin tarina alkoi kuudes päivä huhtikuuta, 1998. Meidän perhe (olin tuolloin 7-vuotias) oli suunnitellut koiran ottamista jo jonkin aikaa. Minä itse olisin halunnut dalmatialaisen, mutta kyllä minulle mikä tahansa rotu kelpasi. Naapurissamme, serkuillani oli tuolloin kaksivuotias kääpiösnautseripoika, Pekko. Äitini, joka eniten koiranottoa vastusti, oli kuitenkin ihastunut Pekkoon, joten päätimme sitten hankkia käppänän. Emme me kauheasti kasvattajista tai suvuista hankkineet tietoa, tärkeintä oli, että saisimme koiran.
Menimme katsomaan Cecin pentuetta Wexell Luuvart -kenneliin Luvialle pentujen ollessa pariviikkoisia. Ne olivat juuri muutamaa päivää aiemmin avanneet silmänsä. Olimme kovasti ottavinamme urosta, mutta kun pentueen ainut uros, Calle, oli jo varattu, päätimme ottaa nartun. Meille annettiin mahdollisuus valita kahdesta narttupennusta, Carolinesta ja Ceciliasta. Meille se oli ihan sama.
Kyykistyin tietysti itse heti pentujen luo, kun ne päivätorkuiltaan heräsivät. Vähän aikaa touhusin pentujen kanssa, kunnes niitä, pieniä kun olivat, alkoi taas väsyttämään. Calle ja Caroline menivät molemmat pentukoppaan nukkumaan, mutta Cecilia kiipesi pienenpienillä, onnettomilla tassuilla syliini ja siihen se nukahti. Tiesin heti, kumman ottaisimme. Ja täytyy sanoa, emme ole hetkeäkään katuneet!
Ceci on juuri niin itsepäinen ja juntti kuin vain käppänä voi olla. Ahnekin se on ja kouluttaa sitä pystyy useimmiten ainoastaan ruuan avulla. Ceci osaa olla myös maailman suloisin ja herttaisin koiralapsi, kun se kulmiensa alta katsoo juuri niin, että valkoista näkyy pikkasen tumman ruskean alta.
Agility on Cecin lempilaji. Koko ajan vanhetessaan, se on innostunut enemmän ja enemmän tästä lajista, se todella rakastaa sitä! Hiomisesta Ceci ei tykkää. Jos treeneissä tehdään samaa kohtaa liian paljon, Ceci lopettaa tekemisen ja ihan varmasti ajattelee: "Harjottele sä sitä vaan, kyl mä tän hei osaan!"